Kissa pöydälle

Hemmetti miten masentavaa.

Syytän lokakuuta ja vähän muitakin kuukausia siitä, että mulla ei tunnu olevan mitään positiivista sanottavaa enää ikinä. Kaikki on aina ihan paskaa ja ottaa päähän edes kirjottaa tänne mitään negatiivista kun tuntuu siltä ettei mulla täällä viimesten muutaman postauksen aikana muuta oo ollukaan ku turhaa ininää turhista asioista.

En kuitenkaan oikeesti oo näin negis. Jos ois kesä niin ottaisin itteäni niskasta kiinni ja pitäisin mölyt mahassani, mutta kun aamut on toinen toistaan pimeämpiä, päivät sateisia ja illat kylmiä niin mun perisuomalainen valivali-asenne vaan ottaa tulta alleen ja voin vaan kuvitella kuinka hauskaa seuraa oon... Nyt on kuitenkin myös niin, että aion olla ihan rauhassa negatiivinen ja jos se ottaa muita päähän niin ottakoot. Pärjään varsin hyvin yksinkin. En haluu kuulla enää yhtäkään "mut mä tunnen sut niin hyvin kuitenkin, et mä tiiän että..." ja siihen perään sitten joku no shit, Sherlock -toteamus.

Viikonlopun perseilyn jälkeen tulin viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että kukaan ei tunne mua niin hyvin. Paitsi ehkä äiti ja pari muuta perheenjäsentä. Kyyneliin päätyneen riidan jälkeen en ollut niinkään surullinen riitelystä kuin siitä, että tajusin ettei mua tunne ja mun ajatuksia ymmärrä edes ne, joiden kohdalla ajattelin sen olevan itsestäänselvyys. Sekin harmittaa, etten avannut suutani aiemmin vaan annoin kiukun kasvaa ja sitten purkautua kosteahkon illan jälkeen. Myönnettäköön myös se, että mussakin oli vikaa - olisin voinu yrittää hieman enemmän.

“I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best.”



― Marilyn Monroe

Mutta... Jos mut oikeesti tuntis hyvin, niin tietäisi, että en oo hyvä tutustumaan ihmisiin. Se vaatii multa aikaa ja mun mielestä on ihan reilua olettaa, että jos tutustuminen tapahtuu jonkun yhteisen tutun kautta, niin tältä saa sit apuja yhteisen sävelen löytymiseen. Mun mielestä on epäreilua vaatia, että tulisin loistavasti toimeen jonkun kanssa jonka oon tavannut elämäni aikana alle kymmenen kertaa enkä koskaan oikeasti viettänyt aikaa yhdessä. On tyhmää olettaa, että hyväksyisin sen kummempia miettimättä osaksi kaveripiiriäni ihmisen, jonka valinnassa sinne mulla ei ole ollut osaa eikä arpaa. Joskus, vaikka kyseessä olisikin hyvä tyyppi, kemiat ei vaan kohtaa ja asiaa ei ainakaan yhtään auta se, että olettamuksena on kaverustua nyt eikä heti. Jos mut oikeesti tuntis tai edes vähän aikaa ajattelisi asiaa mun kantilta, niin ymmärtäis ehkä, että en todellakaan tarkoita mitään pahaa (välillä vähän tyhmillä) letkautuksillani ja sillä asenteella joka usein ymmärretään ylpeydeksi ja kylmyydeksi, vaikka kyseessä on joku ihan muu. Ja viimeisenä - jos mut OIKEASTI tuntis, niin luulis kenen tahansa tietävän etten inhoo mitään niin paljon ku sitä tunnetta, että oon ulkopuolinen. Aina.

Lapsellista ehkä, mutta onneks en vielä ookkaan aikuinen niin voin hyvin myöntää että tää harmittaa mua ja että oon ehkä pikkiriikkisen kateellinen. Tarhassa kaikilla muilla oli BabyBorn ja siihen asti, että Joulupukki eräänä jouluna toi mulle oman nuken, annoin muiden leikkiä omillaan ja kiristelin hampaita pehmoleluilla leikkiessäni. Olihan nekin mulle tosi rakkaita, mut hei BabyBorn... Vau.

En kuitenkaan aio pyytää anteeks mitään mitä sanoin tai tein. Tilanteen olisi ehkä voinut valita vähän tahdikkaammin, alkoholia olisi voinut veressä olla (paljon) vähemmän eikä se yleisökään ehkä ollut hyvä veto, mutta mä en totta tosiaan ole pahoillani siitä että viimein sain suuni auki. Ja väännän nyt vielä rautalangasta että tulee varmasti selväksi - en vihaa ketään. En inhoa ketään. En toivo kenellekään mitään pahaa, päinvastoin. Mutta mä en myöskään haluu olla se joka saa kaikki syyt niskoillensa. Joo, olisin voinu yrittää enemmän. Harmi vaan, etten oo ainoa jolta sitä yritystä vaadittaisiin jotta juttu luonnistuisi.

Comprende?